Okei, huijaan, mutta koetan tehdä sen tyylillä. Puhuttiin tänään äidin kanssa asioista, kun on noita riitoja ollut tässä enemmän kun sormia ja varpaita muutaman päivän aikana. Eikä siinä ilman muutamaa kyyneltä päästy, ja toisaalta oli kiva puhua vaikka hieman ahdistaakin. Puhuminen ääneen kun ei ole vahvuuksia.
Kerroin myös yhdelle kaverillekin hieman parin aiemman postauksen alla olevasta pikkuasiasta, ja muutin jälleen mieltäni. Tai, oikeastaan en muista mitä silloin kirjoitin ja mitä mieltä olin, mutta melko varma olen että nyt eri mieltä.
Tajusin juuri, että se todella on ohi. Siinä se. Loppu. Päästä irti, pidä hauskaa, hymyile.
Voisin joskus jopa kuunnella omia puheitani, ne ovat yllättävän viisaita. Vaikka itse sanonkin!
Katsoin tässä juuri Red riding hood. Joku ihana venäläinen ihminen oli kuvannut sen elokuvateatterissa. Elokuva oli juuri sellainen mikä iski minuun, se herätti epäilyä, vainoharhaa, rakkautta, jännitystä ja mieleinen loppu (minulle). Plus kolmiodraama jossa molemmat miehet olivat niin syötävän hyviä, että itkuhan siinä meinasi tulla. Tosin, lupasin kyllä itselleni etten enää itke elokuvissa. Tai muutenkaan.
Noh, lupaukset ovat tehty rikottaviksi.
Amanda Seyfield - lil red riding hood
Myöhästyin tänään koulusta, mikä ei sinänsä enää ole ihme, ja koska eilen meni niin myöhään KYSEISEN elokuvan vuoksi, otin kevyet muutaman tunnin torkut. Ja nyt kello hipoo kahtatoista, ja väsymyksestä ei merkkiäkään. Hmm.. mistähän mahtaisi johtua. Noh, nyt syön täällä kenties elämäni siemenellisintä appelsiinia kaktus pyllyssä ja kuolaan elokuvan päähenkilöitä. En tule koskaan saamaan poikaystävää kun haaveet ja naamaraja menee julkimoissa. Koetan tsempata itteäni sanomalla että 'niillä on meikkiä, ei ne oikeasti ole noin hyvännäköisiä' mutta itsensä manipulointi on myös taito sinänsä.
Huomenna sitten koulussa asiakkaakseni tulee lukiolainen poika, (oli pakko hieman kurkata facebookista millanen siellä on tulossa mikä eitämättä oli huono idea) ja nyt stressaan ja panikoin kuin giljotiiniin menevä. Vaikka kyseessähän on vain raidat ja väri. APUA. not.
Odotan edelleen kesää. Vappuunkin on kuulemma enää kuukausi, ja täällä on bikinirajaan asti lunta, missä vika? Nyt jos joku minua suurempi voima (lumiaura) kuulee, voisitko tehdä asialle jotain?
Tuossa kirjoittaessani toiseen blogiini, jossa kirjoitan asioista, jotka tahdon sanoa, mutta joita en kykene omalla nimelläni kantamaan. Helppohan ne ovat löytää,seuraa vain soittolistaa. Mikäli tahtoo. Tai uskaltaa. Mutta kirjoittaessani, tai, pikemminkin katsastaessani sen surullisen melankolisen tekstin uudestaan lopuksi, tajusin erään asian.
Kuva kertoo, ainakin erään sanonnan mukaan enemmän kuin tuhat sanaa, mutta joskus tuntuu, kuin että olisi ihan hyvä sittenkin ihan vain puhua. Sanoa jotain. Hölmöä ajattelua, ja luultavasti muutan mieltäni vielä monta kertaa, jo tämän päivän ja kirjoituksen aikana. Mutta ajattelin, josko en muokkaisi vanhoja tekstejä sen enempää.
Se oli mukavaa, niin kauan kuin sitä kesti, enkä sittenkään muistele pahalla. Jätän ne pahat aikeeni, joita mietin kostoksi, ja hymyilen ehkä sittenkin jos hän tulee vastaan. Hymyilen, sillä joku päivä se ei enää satukaan, ja silloin kaduttaa.
Tulen vielä löytämään sen oikeankin, joku päivä.
Mutta voi olla, että siihen tarvitaan monta yritystä.
bussi lähtee kymmenen minuutin päästä. Ja kysymys kuuluu, mitä ihmettä teen tässä siinä tapauksessa, toinen sukka jalassa, toinen näppäimistön vieressä, hiukset sekaisin ja laukku pakkaamatta.
No lähtöä teen tietenkin. Olen ollut äärettömän ahkera tänä aamuna... sen 15 minuuttia hereillä oloajasta. Ja kappas, en ole ehtinyt syödäkään vielä. Ja kappas, koulu alkaa kahdeltatoista. Mahtavaa, ei olekaan kiire. Piristävää.
Laitetaas kuitenkin toinen sukka jalkaan.
Mutta vaikka ruoka nyt jäi syömättä, on kuulemma asiakas tulossa kouluun joten en voikaan myöhästyä. Harmi, mutta nopea päivitys :'D !
Oli pakko laittaa tuo pöllökuva kun löysin sen aikoinaan ja se on nykyään se mikä laittaa aina hymyilyttämään eniten kaikista niistä kuvista mitä olen tallentanut koneelle. En nyt mitään aasin siltaa saanut tähän, mutta öö.. pöllöt on kivoja. (Itken verta kun joka paikasta tulee aina esille se lindexin ihaa pöllö kaulakoru)
Värjötellen kylmässä. Varpaita pistelee, kamera huutaa. Akku lopussa. Pitää olla nopea, jotta ehtii ikuistaa jo liian kauan kestäneen talven maisemia vaikka mielummin unohtaisin kaiken kylmyyden. Siis, sikäli kun kissani kuvaaminen jälkeen kun olen heittänyt sen lumihankeen, lasketaan maisema- eikä koomiikka kuviksi.
Kissa mulkoilee minua pahasti, tassujaan nostellen tyytymättömästi lumihangessa. Ai ei yhteistyöhalua, no voihan!
Koetan hymyillä, mikä on vaikeaa kaikkien niiden epäonnisten sattumusten jälkeen, jotka saivat minut aloittamaan tämän blogin. Ajattele auringonkukkia. Ajattele kesää, ja ystäviä. Ajattele hyviä asioita, älä kirjoita huonoista, se auttaa.
Säpsähdän jatkuvasti alakerrassa kuuluviin ääniin, etteikö joku perheestäni tulisi kotiin. Toivottavasti ei.
Aurinko paistaa, ja olen vetänyt jo sukkahousut jalkaan. (Oikeastaan jo pari kuukautta sitten, mutta nyt tuuli ei tunnukaan niin inhottavalta ja jäädytä. Aamusta on mieli noussut huomattavasti, vaikka silmät tuntuvatkin edelleen hieman turvonneilta. Koetan vältellä asioiden ajattelemista liian pitkälle, silloin tuli mieleen negatiivisetkin asiat. Olen huomannut sen todella toimivan!
Katselen täällä piristäviä gebardikuvioin lakattuja kynsiäni, ja silloin tällöin hymyilen peilille, jossa ylimeikattu teini-ikänen hymyilee. Kotipäivissä, on liikaa aikaa meikata ja makoilla koneella.
Miten voikaan piristää, kun poika linkittää biisin "mulle tulee ihan sut mieleen tästä biisistä". Mitähän siihen sitten pitäisi vastata, kiitos :D
