Askel, askel, kolmas,neljäs. Kohtalon oman tahtiin. Laitan musiikkia kovemmalle. Kerran, kaks, kolme.
Hymyilen niin että se sattuu, ja ajattelen ettei mikään voi pilata tätä hyvää oloa.
Nopeita askelia eteenpäin, näen ensimmäiset lumihiutaleet, pienet ja viattomat. Tiedän etteivät ne tule jäämään vielä maahan, vaan katoavat ennen kuin kukaan huomaa niitä edes olleen.Silti, niinkin pienet asiat, kirjaimellisesti, saavat hymyn huulille.
Antakaa mulle mun siivet, antakaa mulle voimaa ja myötätuulta. Oon liian väsyny kulkemaan vastatuuleen. Oon liian väsyny istumaan ja odottamaan jotta saisin oven auki. Oon väsynyt yrittämään tuloksetta. Antakaa mulle tuulta siipiin, auringon lämpöä ja avara horisontti.
Oon kyllästyny kulkemaan vain puolittain eteenpäin. Hymyilemään.
Oon kyllästynyt halaamaan kun mä tiedän ettei se ymmärrä. Kyllästyny suutelemaan huulia, joita ei kiinnosta. Ja mä lasken kännykän, vastaamatta.
Ja haluun taivaalle.
Yksi toive joulupukille.
Mutta, eihän joulupukkia ollutkaan olemassa.
Ja tiedän etten tuu saamaan kiinni siitä vielä. Suljen silmät ja toivon jotain oikotietä, edes hetkellisesti.
It comes and goes in waves
I am only let to wonder why
Why I try
Greg Laswell - Comes and Goes
Tukka tuskallisen likainen, mikä sai jo valmiiksi huonona olevan ihon näyttämään entistä kurjemmalta. Likaiset housut ja löysä huppari. Napit korville ja bussipysäkille. Kiroten jokaisen kiven, joka ohuista, kuluneista kengistä tuntuivat ikävästi läpi, koetin puikkelehtia pihatiella kiviä varoen.
Ei onnistunut.
Päivä oli tavallinen, mistään poikkeamaton, vain hiusten kunnon pilatessa aavistuksen oloa. Bussissa muutamia onnitteluja lukuunottamatta, ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Bussista astuessa, ei mitään poikkeavaa. Jalka osuu maahan yhtä laiskasti kuin yleensäkin, eikä siihen kukaan kiinnitä huomiota. Ilme vääntyy sekunniksi tuskaisaan irveeseen, kun mäntsälän tutut kadut ovat samalla paikalla kun ennenkin. Samat ihmiset maleksivat samoilla paikoilla, kuten edellisenä, ja sitä edellisenä päivänä.
Kotiin tullessa, ulkona on aavistuksen hämärämpää kuin edellisenä päivänä, pidin sitä kovin surkuhupaisana. Avaan koneeen, kuten aina, ja riisun takin vasta sen jälkeen, ja istahdan koneen äärelle. Avaan samat sivut, kuten jokaikinen kerta. Emmi linkittää jälleen yhden niistä kauniista, kappaleista, joihin uppoudun täysin, eikä se auta kovin siihen epämäärisen melankoliseen oloon joka on kokopäivän painanut hartioita. Koulussa, se ei tuntunut niin pahalta. Ja välillä mietin, mikä sitten teki nousemisesta niin vaikeaa?
Ja mä mietin.
Mä mietin, että haluaisin oikeasti jonkun, jolle puhua. Hoen ajatusta päässäni, haluten sitä kokoajan enemmän, ja enemmän. Haluan jonkun, jolle voin puhua kaikesta. Mut pelkään, vaikket sitä huomaa päällepäin, olen outolintu pienessä maailmassa. Hymyilen kuin kuka tahansa muu, rikki sisältä. Liian paha tunteakseni itsesääliä hyvällä omallatunnolla. Mut kuka kuuntelis mua, ja pystyis sitten halata ja jatkaa yhdessä matkaa. Kuka kuuntelis mua ja rakastaisi mua niistä sairaista, itsekkäistä ajatuksista huolimatta.
Kuka rakastaisi tälläisenaan. Hyväksyntä.
Breathe out
Breathe in
se tunne kun kliseisinkin kuva vastaa tilaasi.
Kuka mut pelastaisi itseltäni, kuka mut pelastais talven pimeydeltä ja väsymykseltä, joka uuvuttaa mut kokonaan.
Tärisen. Kädet hikoaa, ja sydän tykyttää. Bussi kulkee madellen kohti lohikäärmeen luolaa, ja mua pelottaa. Vaihdan musiikin iloisempaan, tuloksetta. Miksi mua ahdistaa niin paljon, mennä mäntsälään. Pieni paniikinpoikanen kasvaa kasvamistaan, mitä lähemmäs mäntsälää ajaudutaan.
Epätoivoa. En halua nähdä niitä naamoja, jotka siellä ovat, niitä jotka katsovat arvostellen, omassa pienessä maailmassaan johon en ole tervetullut. Johon en halua kuulua.
I took a walk to the station
Lost in my imagination
Having private conversations with myself
And I'm stumbling ‘round
And I wait for the sound
Of this crumbling town to come tumbling down
People say I'm just bummin' around
But I've had both my ears to the ground
Jos kuoleman jälkeen pääsisi paratiisiin, olisin siellä jo. Tahdon itkeä itteni uneen, itkeä ja huutaa, ja herätä aavistuksen raikkaampana.
Emmi linkitti tämän biisin. Rakastuin ensisilmäyksellä -kuuntelulla, ja oli pakko jakaa se välittömästi. Pyyhin sen typerän vuodatuksen pois, ja suljin silmäni tähän kappaleeseen. Ja pienen hetken, kaipaan hetkeä jota en omista muistoissa.
Savua ilmassa.
Ehkä löydän rauhan ja tasapainon.Ehkä pääsen yli tästä katkeruudesta, ahdistuksesta ja pimeydestä. Hetken, mulla on toiveikas olo, ja kasvot vääntyvät vastakohtiinsa.
Mä kaipaan sitä tuntemattomien kanssa. Mä kaipaan sitä hurmetta ja intohimoa, kun tietää ettei sen tarvitse kestää ikuisesti. Kadota vain seuraavana aamuna. Mä kaipaan korkokenkiä ja paljastavia vaatteita. Tummaa meikkiä ja katseita selässä. Haluun baarin sivukujille, tiiliseinää vasten hyvännäköisen miehen kanssa, niinkun elokuvissa.
Ja mä mietin, miksei susta vois tuntua samalta. Se olis niin paljon helpompaa. Koska mä oon tunnevammainen. Ja mä en häpeä sitä. Mä en oo ylpeä siitä.
Mä en halua sitä oikeaa. Mä en halua kuulla että oon se oikea. Mä en halua ajatella tulevaisuutta. Siinä, on sun virhees. Siinä, me ollaan liian erilaisia. Mä en halua olla hyvä ihminen. Mä haluan juoda, polttaa, varastaa ja hypätä sillalta. Mä haluan kiroilla ja kulkea pää pystyssä, välittämättä. Ja oon pahoillani, vahingoniloinen, etten voi olla sellainen kun maailma haluaa.
Ja loppujen lopuksi. Haluun vaan, mitä en voi saada.
Hymyjä. Nauruja, ja yksi muuri edestä on kadonnut. Huomenna voin mennä kouluun hartiat hieman rennompina, ja musta saattaa hetken tuntua että olen taas askeleen lähempänä tavoitetta.Tavoitetta, jossa niin koulu, vapaa-aika kuin ne hetket perheenkin kanssa. Tavoite: Elämässä pelkkiä päiviä, ei päivissä koulua, vapaa-aikaa, ja perhettä. Päiviä.
Lupasin (ainakin mielessäni) palata alempaan biisiin, koska tämä on kiilannut niiden kaikkien hempeiden kappaleiden yli heittämällä. Aina asennetta kaivatessa, tai pyöräillessä tämä on ainut mikä soi. Ja tottakai, kappale vaatii seurakseen karvaliivin. Muuten se ei toimi.
... Ei mulla muuta.
...En tiedä vieläkään mitä teen sille kirjalle (jota olen kolme vuotta muna huurussa odottanut) ja jota kävin kaupassa kyselemässä, ja jonka kiltti myyjä minulle varasi, mutta johon ei ole koskaan ollutkaan varaa. Oih voih. Hyvähän se on virnuillen lähteä kirjakaupasta kun tietää ettei omaa penniäkään.
Hammock - Howls
"Kuuleeko Pinja kolmannella viivalla. Kuuleeko Silla traktorissa.Minna helikopterista kuittaa!"
En oo varmaan koskaan itkenyt sillä tavalla. Sillä tavalla, julkisesti. Se hävettää ja tuntuu hyvältä. Kuin olisi vuodattanut monen vuoden edestä sitä paskaa ja tapahtumia joka on tullut niskaan. Itkin valtoimenaan, ja jos vielä tuolloin oli jäljellä jotain niistä mustisa halloween silmistä ei niitä ollut enää pian Muistankin toistaneeni paljon itseäni. Mikä luultavasti voitiin laittamaan alkoholin piikkiin, samoin kuin harkitsematon avautuminen. Toivon voivani palata ajassa, ja kenties olla hiljaa. Toisaalta, toivon etten. Oli ihanaa vihdoinkin avautua jollekulle, ihanan pelottavaa. Ahdistavan ihanaa. Ja tahtoisin vain kiittää.
Christina Perri -A Thousand years
Nyt mä istun ruokapöydässä, kello lähentelee puoltayötä. Eikä mulla ole mitään sanottavaa. Tuntuu vain kun olisin mennyt ohitse kaikesta,olen polkenut kohti puutosta, ruskeankirjavien lehtien maalatessa maata, kuunnellen Howlsin Hammockia, johon palaan luultavasti pitkään suunnittelemassa päivityksessä. Tai, mulla olisi sanottavaa. Mitenköhän monta kertaa olenkaan avannut tekstikentän, saamatta ensimmäistä sanaakaan kirjoitettua.
Ja mä mietin, oonko mä oikealla polulla. Ja musta tuntuu pahasti siltä, etten.
By the time I heard your cold cries
I was out of the museum
Running west by the park
And I could barely sketch your face in case
Your gusto growls off of the page
I don't remember what you look like anymore howling at the moon
