Ja mä mietin josko kaikki kääntyis parhain päin. Oon liikaa ajatellut, liikaa toivonut ja juoninut. Oon liian paljon rasittanut itteäni miettiessäni josko muilla olisi parempi olo.
En tiedä paremmasta, mutta niin hyvältä tuntuu kun he halaavat toisiaan, hyväksyntää ja rakkautta täynnä. Itkua ja lohdutusta odottaen.
Otan pienen koiran syliini, ja katoan huoneesta hiljaisin äänin. Mitä näen, se saa mut toivomaan että kaikki kääntyy paremmin päin, ja että työ ja ne totuudet, oikeat sanat ja mitä oma moraalini käskee, ovat oikein, että ne auttaisivat. Toivon ja rukoilen, kun tajuan, että jos kaikki tämä rikkoutuu, katoaa myös kaikki se mihin oon jo pitkään turvautunut.
Jonkin aikaa kun mietin, ajattelin, tajusin, että se mitä mieltä mä olen, ei ole se olennainen. Jossain vaiheessa, kaikessa itsekkyydessäni tajuan ettei maailma pyöri mun ympärillä. Asia ahdistaa, ja sen hyväksyminen vie aikaa. Ei tosiaan ole helppo huomata, että maailma pyörii vaikka kuolee.
Mutta mua pelottaa. Pelottaa mihin se ajautuisi jos en olisi täällä. Ja mua pelottaa ajatella sitä mitä teen kun oon täällä, tai jos en olisikaan.
Mitä sitten jos en olisi?
Ja näin, hämärissä, sumuisissa alkoholintäytteisissä ajatuksissani ajattelen. Yksin kuunnellen tietovisapelin taustamusiikkia soiden taustalla ja mietin. Mietin liikaa, ja pidättelen kyyneleitä mun silmissä. Mitä mä teen.
Oon tyhjän päällä, ja kaikesta huolimatta musta tuntuu ettei kukaan välitä. Ehkä oon välinpitämätön, tai sitten ne henkilöt jolta huomiota, ja pientä rakkautta kaipaan eivät sitä kykene mulle antamaan.
Ja mua sattuu. Mitä tahansa sanonkin, mua sattuu syvältä. Voin sanoa että inhoan kaupunkia jossa olen edelleen kirjoilla, mutta liikaa hyviä muistoja. Huonoja muistoja ja hetkiä joita kaipaan. Tieto siitä etten koskaan voi saada niitä takaisin, itsepäisyydessäni, yksinäisyydessäni ja ylpeydessäni. Ja se hetki, jolloin tajusin sen, ne kuvat sosiaalisessa mediassa, ryhmässä johon joskus luulin kuuluvani, ovat kadonneet. Tai, eivät kadonneet, vain ohitettu. Kohteliaisuudesta jätetty paikolleen, mutta tiedän että olen jo menetetty tapaus.
Ei voimaa palata.
Ei oikeutta.
Yritykset on tuomittu epäonnistumaan, eikä jaksamus edelleenkään riitä niin pitkälle. Ihmisestä joka joskus oli rakas, on nyt kadonnut. Seison Keravan asemalla, vältellen hänen katsettaan, silmiään ja esitän että kaikki on hyvin. Rintaa puristaa, mutta esitän välinpitämätöntä, sillä tiedän, että ne pienet säälittävät vihjeet kaipuusta eivät tule koskaan menemään perille.
"Nähdään ja soitellaan" Hän sanoo, ja molemmat tiedämme ettei kumpikaan tule ottamaan yhteyttä. Tieto tästä saa painon hartioilla kohoamaan, pelkkä ajatus vanhempien tuomitsevista katseista ja töiden laistamisesta saa kaiken tuntemaan ylitsepääsemättömältä.
Ja toivon. Oon rohkea, esitän varmaa ja koen itseni osittain hyväksi ihmiseksi. Mutta totuus on, että oon niin heikko. En tiedä, kuinka nopeasti luihistun kolmen viikon sisään. Uuden koulun, uusien ihmisien ja vanhojen virheiden paljastuminen pelottaa niin paljon, että tuntuu ettei kukaan voi käsittää. Pelkään, että luihistun, eikä mulla ole ketään keneen tukeutua. Tukeutua todella. Uskon monen sanovan avun olevan lähellä, hyväksyvän olkapään lähellä kun sitä kaipaan, mutta epäilen liikaa. Ja mua sattuu, etten kykene enää uskomaan noihin sanoihin.
