Iyaz - Friend
Sydän tykyttää, ja pienessä tihkusateessa pyöräilen juna-asemalle kaveria vastaan.
Millon viimeksi nähtiin?
Oliko siitä vuosi. Vai kaksi? Ainakin kaksi vuotta. Ennen en olisi jännittänyt, olisin vain hyppinyt riemusta, mutta ihmiset muuttuivat. Alkoivat pelätä.
Juna on myöhässä, en tiedä kirotakko, vaiko hengähtää huojennuksesta. Seison pienessä pyöräkatoksessa ja katselen kauempana asemaa, ja odotan junaa.
Lopulta se tulee, ja ihmisiä alkaa virrata poispäin. Puhelin soi.
"Ootko sä toi kellon toi sininen juttu päässä?"
"Huivi. Joo oon."
Apua, apua, apua. Nyt ei voi enää perua.
"Haha, muistaksä ku me leikittiin niillä muovaluvaihoilla ja tehtii niistä koiria. Sitte me laitettii ne tekee lapsia ja sun äitis kuuli!"
"EIKÄ! Voi ei mitä likaisia lapsia me ollaan oltu!!!" Sitten naurettiin niin paljon että vatsoihin sattui. Kyyneleet vuosi silmistä, ja pitkästä aikaa ne eivät olleetkaan pelkkiä surun kyyneleitä. Se tuntui hyvältä.
Lopulta pyöräilin kotiin, tai oikeastaan isälle, mutta kodiksi tätäkin nyt voin kutsua hyvällä omallatunnolla, itselleni valehtelematta. Ei ole ketään kuka ahdistaisi hengiltä. Vaan minä ja isä. Satoi kaatamalla, mutta kylmää ei tuntenut. Kuljin hieman kiertoreittiä, hyvällä tuulella, välittämättä lainkaan vaikka hiukset siinä kärsivätkin. Ja kasvot.
Mut hymy pysyi.
