Uuvuttaa ja herääminen on vaikeaa. Mutta silti nautin siitä että mulla on vihdoin jotain mitä tehdä, jokin tarkoitus ja ehkä päämääräkin. Jotain millä toteuttaa mun haaveita. Hymyileminen ja tekonauru saa mut melkein oikeasti onnelliseksi.
Kävelen sateessa Lana Del Reyn saattelemana, hiljaisia hiekka- ja asfalttiteitä ja viivyttelen matkaa kunnes jalkoihin sattuu liikaa ja on pakko palata kotiin. Toisaalta, sadekin loppui jo.
En ole ehtinyt kovin paljoa miettiä ja ajattelin itseäni ehkä vähän onnellisemmaksi nyt. Tai, ainakin normaalimmaksi. Mutta nyt, kun pysähdyn katsomaan ja miettimään kaikki näyttää taas rumemmalta. Pelkältä pinnalta. Ajattelemattomuusko sitten on kunnollista? Päättömästi vain eteenpäin eikä katsettakaan tuholle mitä jälkeen jättää. Taidan vähän pelätä olla normaali. Tai epänormaali yhtälailla.
Haluaisin jakaa ajatuksia. Puhua ja katsella auringonlaskua, mutta mua pelottaa ettei ketään kiinnosta. En halua myöskään tuomaria arvioimaan mun syntejä. Vielä ei ole mun aika.
Mut ei sais valittaa. Mulla on aika hyvin asiat kuitenkin.
